Mä olin keilaamassa. En mene vapaaehtoisesti ihan heti uudelleen, sen verran pahat fiilikset siitä tuli.

 

Mä en ole keilannut koskaan aikaisemmin, mikä on mun kannalta paha. Saatte kuulla tämän kertomuksen myötä.

 

Okei, mä aloitin sen ihan normaalisti, yhtä surkeasti, kuin vain ensikertalainen pystyi. Mulla on kuitenkin sellainen ajatustyyli, että kaikki pitäisi osata heti tosi hyvin ja se harjoittelu on täysin turhaa. Siihen ei kukaan pysty, mutta mä en voi tälle mitään. Ja kun mä en onnistu, kun mä en osaa, niin on kaksi vaihtoehtoa:
a) Mä suutun ja tulen äkäiseksi ja väitän, ettei kiinnosta
b) Mä alan itkemään miten surkea mä olen

 

Ja koska vaihtoehto B on täysin mahdoton, mä en itke muiden nähden, niin A jää ainoaksi mahdolliseksi. Mun ongelma on, että mä en osaa nauraa itselleni ja mä otan kaiken kauhean vakavasti. Pitäisi osata kaikki, kai mä olen vaan liian ankara itseäni kohtaan.

 

Vaikka mä saatankin vaikuttaa ulos vahvalta, niin mä en todellakaan ole sitä. Mä vaan en näytä sitä heikompaa puoltani muille, kunhan itkeskelen yksinäni ja joko väitän että kaikki on kunnossa tai en suostu puhumaan mitään.

 

Mä itken helposti joka pikkuasiastakin. Ei tarvitse kuin pienen sanaharkan ja ehkä jotain muuta elämää epämiellyttävää, kun mulla on jo kyyneleet silmissä. Mutta mä en näytä sitä kenellekään, en. Mä haluan vaikuttaa vahvalta.

 

Ja tätä mä mietin kun mä mökötin siellä ja kieltäydyin keilaamasta.

 

Ja tää on lähinnä Muulle, mutta kun me joskus puhuttiin meidän ropetyypeistä ja mä totesin, etten ole lainkaan sellainen, kuin se mun tyyppi, niin nyt voin sanoa, etten ole enää sitä mieltä. Siihen on tarttunut paljon musta itsestäni. Ja ihan samalla tavalla, kun musta tuntuu, että nyt on elämä huonosti, niin mä saatan helpostikin (ja kepeillä syillä?) tehdä tai haluta tehdä pahaa itselleni. Ajatustyyliin, että mä satutan samalla niitä muitakin joiden takia mä olen vihainen

 

Samalla tavalla musta tuntuu, että mä olen kauhean heikko ja mä yritän olla vahvempi kuin olen.

 

Ehkä mä vaan olen tyhmä ja säälittävä?

 

Mutta jos sä kaadut lumihankeen ja kieltäydyt nousemasta siitä, niin mitä sä voitat? Onneksi mä nousin.

Miksi elämä on niin pitkä maraton
Alkumetreistä maaliin niin kovaa juostava on
Miksi niin on
- Maraton, Kaija Koo