Aaw, musta tuntuu vaan siltä, että joka päivä on vähän helpompi hengittää!

Tai no, mitä nyt joskus on vaikeampi pysyä pinnalla. Edelleen on pahoja päiviä, mutta ei ne enää niin. Meikä taistelee nyt sen pinnalla pysymisen puolesta. Mä en tahdo hukkua enää... Se on paha tunne. Vaikka en kiistä etteikö mua edelleen ahdistaisi, ajoittain pahastikin.

Mä tahdon kiittää mun kavereita, varsinkin erästä nimeltä mainitsematonta. Mä tahtoisin osoittaa varsinkin sille ja muillekin miten paljon ne on mua auttanut. Ja yhtä toistakin, joka on joutunut kuuntelemaan mua mesessä ja joutunut mun kaikkien vuodatusten kohteeksi. Varsinkin näitä kahta, mä olen todella kiitollinen! Kyllä ne varmaan tietää kenestä mä puhun jos ne eksyy tänne...

Miksi on niin hiton vaikeaa ilmaista tunteitaan oikeasti? Ainakin näille joillekin porukoille, miksi pitää olla kauhean etäisiä. Pitääkö kavereidenkin olla kauhean etäisiä, miksi ei voi osoittaa toiselle oikeasti, miten paljon välittää kaveristaan?

Mä haluaisin osoittaa sen jotenkin, mutta sanat on liian latteita ja miten muuten sen voi osoittaa? Olemalla vaan hyvä kaveri? Miten voi näyttää sen, jos pitää pitää kamalasti etäisyyttä? Miten voi olla hyvä kaveri?

Mä haluaisin olla parempi ihminen, mä haluaisin puhua enemmän totta. Mä valehtelen liikaa.

Se on muuten jännää, miten puhutaan ettei nämä koulupsykologit ja kuraattorit voi tajuta mitään, eikä ne osaa auttaa. Mua ainakin meidän koulun kuraattori on auttanut tosi paljon kanssa, vaikka sen kanssa onkin painostava puhua. Mä en sano koskaan mitään ja toisaalta mä pelkään, että sanon jotain väärää... On se silti, ainakin tiettyjen kertojen jälkeen, auttanut. Mä olenkin sanonut sen sille.

Mutta toisaalta, se kuraattori, ainakin itse väittää, että sitä on sekä kiusattu että se on ollut kiusaaja. Se tietää miltä tuntuu..? Tai ei, jokainen ihminen kokee nämä omalla tavallaan. Ei voi verrata että "sillä on ollut samanlaisia kokemuksia, se tietää miltä se tuntuu". Se on ihan jokaisen omakohtainen kokemus asioista, miten ne ottaa, miten niihin reagoi...

Silti on ihan hiton huvittavaa, kun se kysyy että "onko tämä jättänyt mitään haavoja" tai jotain tuohon suuntaan ja meikä sanoo että "ei kai". Koska just niihin aikoihin meikä oli ihan maassa. Olisiko pitänyt vastata että "joo, ei tässä mitään, muuta kuin että mä angstaan tossa harvasen ilta". Ei tod.

Mä hölöttäisin vaikka miten paljon enemmänkin elämän totuuksia, mutta mä lupasin mennä nukkumaan yhdeksitoista. Oon ollut melkein koko viikon kipeenä ja huomenna kouluun taas. Ja jos äiskä sattuu tänne ja mä oon vielä koneella yhdentoista jälkeen niin meikä on mennyttä.

Mutta minkäs mä sille mahdan että meikä on nyt niin syvämietteisellä tuulella?

Toisaalta, joskus musta tuntuu että mä vihaan yhtä tyyppiä, joka saa kanssa olla nimeltä mainitsematon. Tekisi mieli vaan sanoa että kattois peiliin, saatana. Kukaan ei voi olla koskaan oikeassa. Mä en väitä olevani, mutta ei ole sekään. Ja se ei tahdo koskaan puhua mitään, mä en kestä kun kaikki jää hiertämään. En mä vaan voi unohtaa ja antaa kaiken olla!!!

Ja mua satuttaa, koska tää kuuluu ihan mun lähipiiriin, mutta elämä vois tuntua paljon helpommalta ilman sitä. Ilman että pitäisi koko ajan vihata jotain. Ois varmaan hyvä ottaa etäisyyttä, mutta mites teet sen? Meillä on kuitenkin yhteinen kaveripiiri. Ja mä tahdon olla muidenkin, kuin vain yhden ihmisen kanssa. Saatana. Mä vaan en kestä, kun mun suuttumukseen tätä edelleen nimeltä mainitsematonsa, kohtaan sekoittuu myös ahdistusta. Koska meikää ahdistaa ainakin ajoittain vihata kuitenkin niin tärkeää ihmistä, jonka näkee päivittäin.

Elämä taas kusee päälle.

Tässä taas yksi hyvä syy ruveta angstaamaan.

Meikän tekis mieli vaan kaatua maahan ja jäädä makaamaan siihen, mä vaan en voi enää yhtää kärsiä tätä ahdistusta. Niin kuin silloin joskus mummolla talvella, se lumi oli kyllä aika kylmää... T-paidalla. Se poltti.

Mä vaivun pinnan alle....

Mä en tahtois tehä sitä niin läheisen ja kuitenkin rakkaan ihmisen takia. Eiks vaan vois puhua kaiken halki, mikä toisessa ärsyttää, yrittää olla kumminkin puolin mieliksi. Yksin näkee vaan toisessa ne huonot puolet, kuvittelee että itsessään ei ole mitään vikaa...

Eikö olisi vaan helpompaa lopettaa tää tähän, ainakin hetkeksi. Nyt just mä kaipaan sitä paperiterää. Se kutkuttaa uteliaisuutta. Miltä se tuntuisi?

Sitten kukaan ei voi nähdä, ja jos näkeekin, niin ei voi ymmärtää. Vaikka väittäisikin, ei kukaan voi loppujen lopuksi kokea mitään samalla lailla kuin toinen. Me ollaan oikeasti kaikki ihan yksin, kosketetaan toisiamme vaan hetken...

Mä tahdon puhua jonkun kanssa, mutta en mä voi. En mä voi puhua kuraattorille tästä, en kavereille. Ei ne oikeasti voi tajuta, meikä on ihan palasina. Taas.

Mä vihaan tätä tunnetta, mutta en voi sille mitään. Mä en voi hengittää. Miten tää tähän taas lipsui?